Kansalliseepoksemme Kalevala
Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi
lähteäni laulamahan, saa’ani sanelemahan,
sukuvirttä suoltamahan, lajivirttä laulamahan.
(Kalevala, ensimmäinen runo)
Kansalliseepoksemme Kalevalan synty juontaa juurensa 1800-luvulle, kun Elias Lönnrot teki useita runonkeruumatkoja kierrellen Suomea sekä matkaten itärajan taakse mm. Karjalaan ja Venäjälle. Näillä matkoillaan Lönnrot kirjasi ylös vanhoja sukupolvelta toiselle siirtyneitä kansanrunoja. Näitä runoja ei siihen aikaan kirjattu ylös, vaan runoilijalaulajat muistivat runot ulkoa ja lauloivat niitä Lönnrotille hänen kirjatessaan niitä kynä sauhuten ylös.
Jo alun perin Lönnrotilla oli tarkoitus tehdä suuri, eeppinen runoteos, joka vetäisi vertoja esimerkiksi Antiikin Kreikan Ilias ja Odysseia -eepoksille. Hän myös halusi tehdä kokonaan suomalaista kirjallisuutta; olihan Suomi jo pitkään ollut joko Ruotsin tai Venäjän alaisuudessa ja hän halusi korostaa täysin suomalaista identiteettiä.
Kalevala lyhyesti
Ensimmäinen Kalevala, Vanha Kalevala, julkaistiin vuonna 1835. Tässä Kalevalassa oli 31 runoa ja teoksen esipuheen päiväyksestä johdetaan Kalevalan päivän ajankohta eli 28. helmikuuta.
Kansalliseepokseksi vakiintunut Uusi Kalevala julkaistiin vuonna 1849. Tämä teos koostuu 22 795 säkeestä, jotka on jaettu 50 runoon.
Kalevalassa seikkailee kahden maan, Kalevalan ja Pohjolan, väkeä. Nämä kaksi kansaa ovat usein napit vastakkain milloin mistäkin asiasta.
Kalevala alkaa maailman luomiskertomuksesta sekä Väinämöisen syntymästä. “Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen” on vanha jo syntyessään, mutta tämä ei estä tietäjää ottamasta osaa erinäisiin suuriin seikkailuihin.
Yksi tunnetuimmista Kalevalan runoista kertoo nuoresta Aino-neidosta. Väinämöinen haluaisi Aino-neidon puolisokseen, mutta “tuopa Aino, nuori neito” ei ole tästä kovinkaan mielissään ja hukuttautuu. Viidennessä Kalevalan runossa kuitenkin mainitaan, että Aino olisi muuttunut Ahdin valtakunnassa kalaksi.
Muita tunnettuja Kalevalan runoja ovat mm. Väinämöisen kosioretki Pohjolaan Louhen tyttären kättä pyytämään, seppä Ilmarisen sammon takominen, sammon ryöstö Pohjolasta sekä traaginen tarina Kullervosta.
Eepoksen viimeinen runo on viittausta siihen, miten kristinusko saapui Suomeen. Lönnrot itse ei halunnut Kalevalaan minkäänlaisia viittauksia kristinuskoon (vaikka itse olikin kristitty), mutta loppuun hän lisäsi säkeet, jotka voisi ymmärtää Jeesuksen saapumiseksi.
Kalevalan viimeisessä runossa Marjatta tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää neitseellisesti pojan. Väinämöinen uhkaa pojan henkeä, koska poika on isätön. Poika kuitenkin haastaa Väinämöisen sanoillaan.
”Ohoh sinua, ukko utra, ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna, väärin laskenna lakia!
Eipä syistä suuremmista, töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi.
”Ei sinua silloinkana, eip’ on vielä suolle viety,
kun sa miesnä nuorempana menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien, päälle mustien mutien.”
(Kalevala, viideskymmenes runo)
Väinämöinen poistuu vapaaehtoisesti, vaikkakin jokseenkin harmistuneena, tämän uuden Karjalan kuninkaan tieltä. Hän kuitenkin muistuttaa, että vielä saattaa tulla aika, kun iän-ikuisen tietäjän soittajan taitoja ja urotekoja voitaisiin taas kaivata.
”Annapas ajan kulua, päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan, katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi, uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi, uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa eikä ilmaista iloa.”
Siitä vanha Väinämöinen laskea karehtelevi
venehellä vaskisella, kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin, alaisihin taivosihin.
Sinne puuttui pursinensa, venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille, soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen, laulut suuret lapsillensa.
(Kalevala, viideskymmenes runo)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti